Puoli vuotta maalaiselämää takana, ja voidaan ehkä varovaisesti todeta että ihan hyvin on mennyt! Tärkeimmät asiat, eli koulu ja päiväkoti, järjestyivät oikein mallikkaasti, ja niiden ympärille on ollut ihan hyvä rakennella muita rutiineja.
Jorma voisi kyllä varmaan kirjan kirjoittaa yrittäjän elämästä Suomessa, Virossa sekä niiden välissä, ja sen jälkeen ehkä sitten vanhan ja huonokuntoisen talon remontoimisesta…että tekemisen puutetta ei ainakaan ole näköpiirissä.
Viime kesänä siis ensimmäisenä virallisiksi lapualaisiksi ryhdyimme minä ja Sara, noin kuukautta myöhemmin Laura ja joulun aikaan Jorma.
Kesä sujui tavanomaisissa touhuissa, Sara vietti paljon aikaa pihavaahterassa
ja Lauraa kiinnostivat kovasti pihapiirin siilit ja naapurin kissat.
Elokuussa Sara aloitti koulun reippain mielin Poutussa, eli keltaisessa kyläkoulussa joen toisella puolella, samassa missä kolme esipolvea on koulutiensä aloittanut. Koulu on nyt jo 105-vuotias.
Koulumatkat sujuvat enimmäkseen kävellen, matkaa on kilometri. Sara totesi jo heti syksyllä, että matkalla on kaksi siltaa: ensin pieni silta Isoluoman yli (näkyy kuvassa kun oikein tihrustaa, kuin myös kauempana pusikon keskellä edellä mainittu remonttikohde)
ja sitten iso silta Lapuanjoen yli.
Kuva isolta sillalta joelle. Tuosta rinkuloiden ylitse päästiin yhden kerran oikaisemaan jäätä pitkin, muuten kelit ovat olleet niin lämpimät ettei jäälle ole ollut asiaa.
Että tilaa on. Peltoja on joka puolella ja ruokapöydästäkin näkyy hyvällä kelillä neljän kilometrin päähän.
Naapurissa asu etelän puolella Eero-setä ja lännessä Ville-setä, toisella puolella tietä on broilerikanala ja vähän matkan päässä sikala. Joitakin kertoja koulumatkalla on kuultu ”hyi, mikä täällä haisee?” Toisaalta joskus kahdeksan aamuina tuoksuu pulla: kilometrin päässä on Lapuan leivän leipomo.
Ja elokuussa tietysti tuoksui kypsä vilja, ja teillä köröttelivät puimurit ja traktorit.
Erityisesti Lauraa nämä avarat maisemat kutsuvat seikkailemaan, osasyynä ehkä lempparilaulu leijonanmetsästys, jossa mennään läpi korkean heinikon ja yli joen siltaa pitkin. Rapapelto ei juuri menoa hidastanut kun sen tuolla puolen siinteli joki.
Tuossa kohtaa tosin ei sitä siltaa ole, joten lätäkköhyppelyn jälkeen palattiin kotiin. Vaatteissa oli putsaamista, mutta toisaalta täällä maalla rapaiset vaatteet kuuluvat elämään, eikä niitä kukaan sen suuremmin ihmettele.
On meillä peltojen lisäksi metsääkin tuossa ihan vieressä. Nimeltään metsä on Käräjäkivenneva, koska nevaa se oli vielä sata vuotta sitten. Nyt se on ojitettua talousmetsää, mutta Käräjäkivenä tunnettu siirtolohkare on luokiteltu muinaismuistoksi ja sen ympärillä metsä saa olla ja kaatua ja kasvaa kääpää.
Ja vaikka neva on ojitettu ja metsäksi kasvanut, löytyy sieltä sen verran suota vielä, ettei karpaloita tarvitse kauempaa hakea.
Ja onhan meillä ”vuoriakin” täällä. Ensinnäkin, Simpsiönvuorella on laskettelukeskus, hiihtolatuja, luontopolkuja ja frisbeegolf-rata. Ja maauimala, jonka rannalla Laura tosin totesi osuvasti että ”lätäkkö”. Ollaan ehkä päästy tottumaan merenrantoihin.
Kuntoportaatkin Simpsiönvuorelta löytyvät ja niitäkin on juoksenneltu ylös jo monta kertaa.
Lauran lemppari on ylös portaita ja alas juosten laskettelumäkeä tai hiihtolatua pitkin, täysiä. Alamäkijuoksusta ei sattuneesta syystä ole kuvamateriaalia.
Toinen vuori on sitten Ritavuori, missä on Lauran päiväkoti. Lauran ryhmän nimi onkin osuvasti Peikkoset, naapurissa on Maahisia ja Menninkäisiä ja Metsänhaltioita.
Peikkoset viettävätkin paljon aikaa ulkona ja lähimetsissä, ja syksyllä taisivat perunannostopuuhissakin olla. Lauran mielestä kenties parhainta on kuitenkin se, kun Härmän Liikenteen iso valkoinen linjuri tulee ja hakee retkelle, milloin minnekin!
Ja niin, onhan meillä täällä tosiaan uimahalli ja jäähalli, joista toinen on aina täynnä ja toinen…ei.
Seuraavaksi toivotaan että vielä tulisi talvisia kelejä, päästäisiin ehkä Saran kanssa laskettelua kokeilemaan ja tietysti oikaisemaan jään yli koulumatkalla. Toisaalta, kyllä meillä joku lätäkkökeleistäkin tykkää!
